Tätä jumalattoman pitkää postausta olen kirjotellu pitkään, pääosin terapiamielessä, aina välillä viilaillu ja höyläilly. Julkastaan tää nyt, kun on vuosipäivä SIITÄ.
Taustaa:
Sunnuntaina, Elokuun 5.päivä 2018 eli vuosi sitten Lombokilla oli 7 magnitudin maanjäristys. Tasan viikkoa aiemmin oli 6.4magnitudin esileikkijäristys, joka sekin aiheutti hiukan tuhoja, mutta ei mitään verrattuna tohon elokuun viidennen rytinään. Siinä isossa kuoli satoja ihmisiä, tuhansia ja tuhansia jäi kodittomaksi. Meillä Hiekkakikkareella kuoli vissiin kymmenkunta ihmistä, helvetisti rakennuksia tuhoutui ja koko saari muistutti sotatannerta. Turistit evakuoitiin, ja suurin osa täällä asuvista ja töissä olleistakin lähti. Sanovat, että saarelle jäi noin 40 ihmistä, kun viimeiset evakuointiveneet lähti keskiviikkoaamuna järistyksen jälkeisellä viikolla. Minä jäin, ilman muuta, oli kissoja ruokittavana ja mihin sitä kotoaan lähtis, saatana. Jälkijäristyksiä tuli alussa ihan jatkuvalla syötöllä, useita kymmeniä päivässä, isoimpana toinen 7 magnitudin järistys 2 viikkoa tuon elokuisen ison pamauksen jälkeen. Jälkijäristykset jatkui useamman kuukauden. Saari tietysti suljettiin turisteilta heti tuon elokuun alun helvetin jälkeen, ja avattiin uudelleen syyskuun alussa. Raivaus ja jälleenrakennus otti aikansa ja vieläkin täällä näkee rakennuksia, jotka on järistysten jäljiltä paskana ja hylättynä. Remonttia on käynnissä joka nurkalla, ja vasta nyt meille on alettu esmes rakentamaan uutta laituria maanjäristyksessä tuhoutuneen tilalle. Turismi yhä toipuilee, hitaanlaisesti, mutta kuitenkin. Elämä jatkuu ja on jatkunu koko ajan.
Faktat:
29.7.2018 - 6.4magnitudin ennakkojäristys, Gili-saarilla ei tuhoja, Pohjois-Lombokilla jonkun verran rakennuksia tuhoutui ja vajaa parikymmentä ihmistä kuoli, useita loukkaantuneita.
5.8.2018 klo 19:46: 7.0magnitudin pääjäristys Pohjois-Lombokilla. Järistys kesti ilmeisesti noin 35 sekuntia. 563 kuollutta, yli tuhat loukkaantunutta, yli 400.000 ihmistä jäi kodittomaksi. Arviolta 80% pohjois-Lombokin rakennuksista tuhoutui tai vaurioitui. Tämä oli suurin maanjäristys tällä alueella mitä historiankirjoihin on kirjoteltu.
6.-8.8.2018: Gili-saaret evakuoidaan. Trawanganille jää noin 40 ihmistä. Ei sähköä, ei juoksevaa vettä.
9.8.2018: osaan saarta saadaan sähköt takaisin
10.8.2018: suurimmassa osassa saarta saadaan sähköä ja vettä, ainakin välillä.
19.8.2018: toinen kunnon rytinä, 7.0 magnitudin (tai 6.9pojoa, riippuen keneltä kysytään) järistys vähän ennen puoltayötä.
1.9.2018: Gili Trawangan avataan taas turisteille
Ja sitten asiaan:
Muutama viikko ennen reissuun lähtöä, syssyllä 2011 kirjottelin reissuun liittyvistä stressinaiheista ja pelkotiloista. Kaikenlaista kuraa tuli sillon naputeltua, hohhoijaa. Sieltä pelkotilakirjotuksen lopusta nyt hyökkäs silmille erityisesti sellanen asia, että eipä pelottanu luonnonmullistukset. Kirjotin silloin näin: Ei pelota luonnonmullistukset, niille miä en mitää voi, ja jos sellanen on tullakseen ni paska tsägä.
Eipä akka tienny oikeista luonnonmullistuksista vittu yhtään mitään kun tuon lauseen kirjotteli.
Nyt kun on yhtä sun toista mullistelua omakohtasesti koettu, niin voin kertoa että nyt nimittäin pelottaa luonnonmullistukset, ja varsinkin maanjäristykset. Se, että pelkään maanjäristyksiä tätä nykyä ihan vitusti, ei kuitenkaan tarkota että tuo uusi pelko jotenkin elämään isommin vaikuttais, saati että miettisin muuttoa maaperille jotka on vähän stabiilimmassa tilassa kun täällä Ring Of Firen ytimessä. Elämä jatkuu, mutta nyt todellakin ymmärtää sen, että elämä voi myös loppua ihan hetkenä minä hyvänsä. Ja niinhän se on missä hyvänsä, missä vaan voi käydä mitä vaan. Kotiinsa kuolee moni, ja hei, Elviskin kuoli vessassa. Vessat ne vasta vaarallisia paikkoja onkin!
Ennen Elokuun viidettä 2018 olin pienistä maanjäristyksistä (pienillä tarkotan max noin viiden magnitudin sheikkauksia) aina jotenkin vähän innoissaan, että VAUTSIVAU, maanjäristys, olipa siistiä kokea Luonnon voima, ohhoh, olipas se rytkytys, ai että. Sitä ei osannu kuvitellakaan, ei mitenkään, että millanen voima maanjäristyksellä on, kun aletaan puhua yli 6 magnitudin rytinöistä. Nyt tiedän miltä tuntuu seittemän pojon helvetti ja toivottavasti sellasta ei tarvi ikinä enää kokea. Voin kertoa, että se ei ole siistiä eikä siinä paljon naurata ja olla että vautsivau, kylläpä oli huikea elämys.
SIITÄ hetkestä miulla on edelleen osittainen bläkautti, en vieläkään muista tarkasti kaikkea mitä tapahtui. Muistan sen hetken kun sähköt meni poikki, ja ihan miltei samantien se rytinä alkoi. Muistan sen pimeyden ja sen metelin, pauhaavan infernaalisen mekkalan. Muistan tajunneeni heti, että nyt on päästävä ulos ja vähän vitun äkkiä, tai saattaa lähteä henki. Muistan, että liikkuminen oli helvetin vaikeeta, ihan kun olis ollu helvetillisessä kännissä hulluna heiluvassa veneessä. Sitä koitti tähdätä oviaukkoon, muttei meinannu osua millään. Muistan että huonekalut seilas pitkin kämppää ja tavaroita lenteli hyllyiltä. On fiilis, että ulospääsy kesti poskettoman kauan (oikeasti puhutaan varmaan kuitenkin vaan sekunneista), just siks, että vaikka tahtotila ja suuntima oli ovea kohti, niin torppa heilu niin paljon, että sitä meni itekin sinne tänne. Ulos kyllä lopulta pääsin, koska seuraava muistikuva on kun olen pihalla, naapurustossa kaikki kirkuu ja juoksee, heiluvia taskulamppujen ja kännyköiden valoja, naapurin mimmi tulee kämpästään pää veressä. En oo varma, mutta muistaakseni tässä kohin se isoin rytinä oli jo ohi. Jälkijäristyksiä tuli välittömästi, aivan liukuhihnalta. Muistan miten steppasin ees taas, kun yritin päästä kotiin sisään laittamaan vaatetta päälle (olin yäkkärissä, eli t-paidassa ja pyjamapöxyissä) ja keräämään tärkeimmät tavarat kassiin. Just kun pääs ovesta sisään niin uus rytinä taas ja eiku takas pihalle. Lopulta kuitenki sain kuteet päälle ja kamat kassiin ja lähin kattomaan kissakaupan tilanteen, sieltä saaren kukkulalle koska kaikki muutkin meni sinne, ja sieltä sitte takas kissakaupalle ja Golfin kuppilaan, mihin onneks kokoontuki melkein kaikki saarikaverit siinä illan mittaan. Kaikki onneks fyysisesti kunnossa, mutta kyllä saletisti oltiin psyykkisesti ihan ihme tiloissa. Osittain ollaan vieläkin, kyllähän tuommonen kokemus jälkensä jättää.
Vaikka kaikenlaista sekoilua on tullu harjotettua tässä elämän aikana, niin kyllä tuo vuoden takanen elokuinen yö on ollu elämäni erikoisin yö.
Ton kokemuksen henkistä puolta on vaikea pukea sanoiks, mutta siihen vahvasti liittyy epätodellisuuden tunne ja avuttomuus. Että tää ei voi olla todellista, ei näin voi tapahtua, ei talo voi heilua näin, ei maaperä voi tehdä näin. Ja se aivan täydellinen avuttomuus. Se, ettet voi tehdä tälle asialle jumalauta yhtään mitään. Ja siitä totaalisesta avuttomuudesta se pelko ainaki omalla kohalla ehkä eniten kumpuaa. Kun olen kontrollifriikki kaikessa, niin ohan se ihan yhtä saatanaa joutua tilanteeseen, jota et pysty millään tavalla hallitsemaan ja määräämään.
Pelkotilat jäi päälle ja nyt - yhä edelleen - pienikin maaperän tytinä nostaa karvat pystyyn, saa pumpun hakkaamaan, kädet ja jalat tärisemään, ja koko muija on yhtä hermostunutta hyytelöä. Se eka silmänräpäys järistystä, se hetki kun sen kuulee tai tuntee, on aina sellanen että meinaa lojahtaa lusikallinen housuun. Kun ei voi tietää mitä sieltä on tulossa. Onneks nyt ollu vaan pieniä sheikkauksia, mutta kyllä noi pienetki saa aina pumpun hakkaamaan ja menee hyvä tovi ja muutama tupakka että olo rauhottuu.
Sen verran tuo viime elokuu traumatisoi, että sitä on yhä edelleen koko ajan vähän valmiustilassa. Sisätiloissa ollessa ihan automaattisesti nykyään pitää koko ajan mielessä et mistä pääsee nopeimmin ulos ja missä on lähin tarpeeks aukea paikka tarpeeks kaukana rakennuksista. Kaikki tärkein omaisuus on AINA mukana. Et jos sattuu jotain niin ei tarvi lähteä vaikkapa passia ja luottokorttia kaivamaan jostain raunioista. Puhelin on aina latingissa ja taskulamppu on aina kassin pohjalla. Alasti en nuku enää ikinä, koska jos täytyy juosta niin mieluiten en päädy viidakkoon pillusillani.
Olen myös liki hysteerinen sen suhteen, että kissakaupalla on aina varastot täynnä ruokaa ja että kissoilla on rahaa sukanvarressa. Että kävi mitä kävi, niin kissoille riittää safkaa hyvän tovin ja on rahaa myös tilata pöperöä lisää vaikka saatana laivallinen. Kissoilla ei nälkä tule, jos se miusta on kiinni.
Jos jotain positiivista tässä kaikessa on, niin tokihan tuo oli opettavainen kokemus kaikkinensa. Nyt tiedetään, millasta on kun kaikki hajoaa ympäriltä ja meiän pieni yhteiskunta täällä lakkaa olemasta. Kun ei ole sähköä, juoksevaa vettä, ei oo ravinteleja, ei kauppoja, ei mitään. Nyt tiedetään, että kaikesta sitä jotenkin rämmitään pinnalle. Hienoa oli se yhteen hiileen puhaltelu, ja se meininki, että näin kävi, nyt raivataan ja korjataan ja jeesataan kaveriakin, kyllä tää tästä. Avustusten ja lahjotusten vyöry oli myös valtavan ihanaa, se että kyllähän ihmiset vielä välittää. Kissaruokaa tuli satoja kiloja millon mistäkin ja rahalahjotuksia kerty sen verran, että pöperöä mirreille sai myös ostettua niin paljon kun Lombokilla eläinkauppa pysty sitä myymään.
Ja aika on muistoja kullitellut. Myö tänne saarelle evakuoinnin jälkeenkin jääneet aina välillä kaiholla muistellaan niitä päiviä kun evakuointi oli ohi ja täällä ei ollu juuri ketään. Ihanan hiljasta, ei mitään tohinaa missään, ei sähkömopoja, ei heppakärryjä. Poluilla ainoostaan eläinten jälkiä. Kymmenien vuohien laumoja jolkotteli millon missäkin. Vaikka samalla juuri noina päivinä pelotti ihan perkeleesti, kukaan ei ollu nukkunu kunnolla moneen päivään, itketti ja ahisti ja oli välillä aika toivoton olo. Mutta nyt eka muistikuva noista päivistä on just se hiljasuus, eikä se miten paskana sitä sillon itte oli.
Nyt kun tää vuosipäivä on tässä, niin asiasta tietysti puhutaan tosi paljon. Kerrataan taas miljoonatta kertaa kuka oli missäkin kun SE tapahtu, ja miten siitä sitte eteenpäin. En varmasti oo ainoa, jolla toi asia on mielessä koko ajan. Tänään erityisesti oon tässä miettiny, että vuosi sitten tähän aikaan (täällä on nyt aamu kun tätä loppua tähän kirjottelen) enpä tienny miten elämä muuttuu muuttaman tunnin päästä. Että ihan vaan vihellellen hoitelin asioitani, ei huolenhäivää.
Enpä tienny mitä oli tulossa illalla klo 19:46.
Vanhassa blogissa tarkempaa selostusta noista maanjäristyspäivistä:
Ja alla kuvagalleria. Tuommoselta näytti Hiekkakikkareella elokuussa 2018.