• Päde

Puoli vuotta mielenterveyskävelyä


52vee räähkä joka just juoksi 7km eli saaren ympäri. Voittajafiilis!

Jotakuinkin tasan 6kk sitte sekosin ja lopetin röökinpolton ja rupesin hulluna kävelemään. Hommasin jopa rannekyylän kyttäämään, kuinka paljon taaperran, sekä vahtimaan että sydänki vielä lyö.

Tämä hulluus alko ihan tyystin mielenterveydellisistä syistä. Aloin olla sen verran synkissä vesissä, että jos ois ollu 3D-printattu itsarikapseli (googlatkaa!) pihassa ni sinne oisin menny pötköttämään kyllä. Mutta ku ei ollu sellasta ni aattelin että pitää keksiä jotain että olis vähän parempi olo. Täten rupesin käymään kävelemässä, ihan siks että poistuu himasta ja näkee luontoa ja muistaa, että ihan kivalla trooppisella saarella tässä eletään. Ja ohan mikä hyvänsä liikkuminen ja tekeminen aina parempi vaihtoehto, ku se että erakoituu vaan himassa ja rypee itsesäälissä.

Puolen vuoden kävelyhulluus on tehny kyllä hyvää. Enää ei oo koko ajan epätoivonen ja toivoton ja lamaantunu olo. En tokikaan ole mikään positiivisuutta huokuva hattarapää, en edelleenkään, mutta ei sentään joka helvetin sekunti vituta ihan järjettömästi. Kyllä tulee ihan vitun synkkiä hetkiä yhä ja välillä on päiviä että vituttaa niin että itkettää koko ajan, mutta ehkä parempaan päin kuitenki oon menossa. Kuolemaa en ajattele enää edes ihan joka päivä.

Puolen vuoden aikana olen ottanu yli 2 miljoonaa askelta, mikä tekee yli 1600 kilsaa. Aika hyvin taaperrettu, semminkin kun ottaa huomioon, että olen saarella jonka ympärysmitta on kämäset 7kilsaa. Ja ihan tässä alkuvuoden aikana olen kävelyn ohessa ruvennu taas varovasti juoksemaan, ja hyvinhän se on menny, kun muisti ottaa iisisti ja vähän kerrallaan. Nyt oon jo niin kuosissa, että vetäsin tossa justiisa pari päivää sitte ekaa kertaa 5 kilsaa juosten, pysähtymättä kertaakaan, ja tänään aamulla jumalauta niivitin saaren ympäri, 7kilsaa, ihan vireeninä vedin, eikä tehny ees ihan hirveen kauheen tiukkaa. Järjetön suoritus tämmöseltä yli viiskypäseltä rahjukselta! HAVUJA, PERKELE! Seuraava tavote on juosta 10km yhtä kyytiä ilman että pökertyy tai oksentaa tai kuolee.

Sen lisäks että liikkuminen hissukseen jeesaa mielenterveyden kanssa, toki se tekee eetvarttia myös fyysiselle tomumajalle. Verenpaineet on yhtäkkiä ihan normaalit, ellei jopa aivan saatanan hyvät, ja paino on pudonnu öbauts 7 kiloa. En ole näin vähää painanu ikinä aikuisiällä. Ja tämä on tapahtunu täysin oheistuotteena, ei ole ollu mitään diettinatsitusta päällä. Olen syöny just mitä huvittaa, just sillon kun huvittaa. Toki se, että rahat on niin vitun finaalissa ettei oo tottakaan, se rajottaa syömistä toki. Mutta emmiä tässä mitään nälkää näe todellakaan. Syön kun on nälkä, mutta ei ole rahaa mihinkään ylimääräsiin naposteluihin. Ja ennenhän olen ollu ihan mahoton napostelija. Ryyppäämistä olen myös vähentäny ihan helvetisti, hyvin paljon siks että ei ole rahaa jatkuvaan kaljan tissutteluun, plus että en kestä krapulapäiviä enkä jaksa krapulapäivinä tehä mitään, en saatana ees kävellä, ja siitä tulee ihan kauheen syntinen olo.

(Tästä ei tarvi huolestua, lupaan ja vannon että vedän jäätävää tumua ihan intona heti kun vaan tulee kavereita tänne miun kanssa örveltämään!)

Jännä kun melkeen koko aikuisiän, siihen saakka kunnes lähin tänne tropiikkiin, ni olin varmaan koko ajan jollain saatanan dietillä ja höyrysin millon minkäkimoisten kuntokuurien ja ruokavalioitten kans. Ajoittain oon häilyny ihan syömishäiriöiden rajoilla, kun syömisestä tuli ihan silkkaa pakkomiellettä. Sillon aina jotenki kuvitteli että jos vaan painasin alle 60 kiloa ni kaikki, aivan KAIKKI, olis paremmin. Niin sairas se suhde omaan ruhoon ja ruokaan joskus oli.

Nyt oon fyysisesti aika hyvässä kuosissa, ja kai toi päänuppikin pikkuhiljaa perässä seuraa. Toivoa sopii, koska olis ihan kiva vähän ottaa rennostikin jossain kohin, ja ihan vaan lepuuttaa. Mutten oikeen uskalla pysähtyä, kun pelottaa että kaikki pään sisällä muhiva paska leviää käsiin jos yhtään hellitän. Kontorillifriikki to the end!

Ehkä sitte jos ja kun niitä kavereita joskus tänne pääsee käymään ni sitte meitsikin päästää irti ja relaa vähän. Aissaatana päiväkännit uima-altaassa, ja röhnötystä rannalla, kaljaa ja kälätystä, ja ihan vaan olemista. Sitte ku joku tänne vihdoinki tulee ni varotuksena vaan että miä varmaan ulvon huutoitkua ekat pari päivää ihan silkasta onnesta ja helpotuksesta. Mutta ei sitä tarvi pelästyä. Mennään uima-altaaseen juomaan kaljaa ja miä voin siinä ulista keskenäni kaljan kittaamisen ohessa. Tästä fantasioin päivittäin.


Tän aamun saarenympärijuoksu. Juoksua tästä siis 7km yhtä soittoa. Jumaliste!

439 katselukertaa0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Manimanimani