Minähän olen monesti tainnu tänne blogiinkin määkiä että ai kauhee kun siellä Mordorissa kaikilla on robotti-imurit ja ranteissa jotkut helvetin laitteet jotka kertoo että hei sie oot hengissä vielä. Että kyllä oli 70-luvulla kaikki paremmin kun hengissäolon huomas muutenki.
Noh. Robotti-imuri ei miun huushollissa täällä suihki, vielä, mutta jumalauta, stop the press, ranteessani on nyt semmonen älykello. Aktiivissuusranneke. Mikä lieneekään.
Taustaa tälle takinkäännölle: pää meinas levitä ihan täysin tuossa muutama kuukaus sitte. Alko olla aika synkkiä ajatuksia ja rupes olee vaikee olla ja toimia. Ryyppääminenkään ei hirveesti auttanu, eikä Netflixin tuijotus, hitto soikoon. Syynä synkkyyteen oli tietty negatiivinen mielenlaatu, tämä loputon koronaperseily, jatkuva hermoominen rahasta, ikävä kavereita, paska itsetunto, kouvostoliittolaiset geenit, maailmantuska, kusipäiset ihmiset, petettyä luottamusta, itsevihaa jne jne jne. Oli mitä oli, fiilikset alko olla sitä lajia että toivoin että tulis vielä yks iso maanjäristys ja tappais, saatana, tai putois ees kookospähkinä päähän, kun vittuako tässä enää kärvistelee. Oli myös fiilis että fyysisestikin olen ihan hautakamaa jo.
Oli pakko tehrä jotain. Tartti kunnon monotusta perseeseen että nyt akka joko snorklaat auringonlaskuun tai sitte teet ittelles jotain. Valitsin että teen jotain, koska haluan vielä juoda kaljaa kavereitten kanssa sitten kun ne joskus pääsee tällä käymään. Täten oli könyttävä ylös henkisen haudan pohjalta ja lähettävä liikkeelle, ihan fyysisesti.
Liikuntahan kohottaa mielialaa, mutta olen laiskoista soluista rakennettu, ja liikkeelle lähtö on aina vähän vaikeeta. Mutta innostun melkein mistä vaan jos siitä saa tehtyä jotain tyystin turhanpäivästä tilastoa ja jos asioita saa mitattua jotenkin. Täten kas, puhelimessahan on ties sun mitä askelmittaria ja tsydeemiä joka kyttää muna pystyssä että liikkuuko akka vai eikö se liiku. Tämähän saattaisi ajaa luuskan huudiloille hiippailemaan!
Ja eikun välittömästi äksöniä kehiin: Elokuun alkupuolella, oisko ollu joku noin sheitsemäs päivä, LOPETIN RÖÖKIN POLTON ihan tuosta vaan tsup (äänekkäät fanfaarit tähän) ja alotin kävelemisen. Ja annoin puhelimen kytätä että kui paljo vanha kääkkä jaksaa persettään liikutella.
Käpöttely suju oikeen kivasti, mutta äkkiäkös alko vituttamaan se, että eihän miulla ole puhelin koko ajan mukana. Jos esmes myllään pihassa ja kipittelen ees taas kottikärryjen kanssa, saletisti kilometritolkulla, niin puhelin on sisällä ja saatana menee joka askel ihan hukkaan jos ei sitä joku helvetin systeemi ole laskemassa. Kun sitte tajusin (eli Simo kerto) että älykello/aktiivisuusranneke/rannekyylä/whateva halvimmillaan ei maksa pal mittää ja Tokopediasta saa mitä vaan, ni eipä aikaakaan kun tilasin piänen rannekkeen. Ja nyt olen koukussa. Nyt on tilastoa nimmaan perkeleesti ja aatelkaa: joka päivä on sydän lyäny!
Takapakkia askelhulluuessa tuli syyskuussa pariks viikoks, kun tollona luulin että kun oon kuukauden kävelly ni hyvin voi vanha lehmä ruveta juoksemaan ihan usainbolttina. Ja koska olen minä niin ei mitään hissuttelua, vaan laakista jotain 5-7km henkilähtee-repimistä tajunnan rajamailla. Juoksuhuulluudelle tuli ihan vitun nopea stoppi, kun polvet sano sopparin irti kolmannella juoksulenkillä. Kipu oli ihan järjetön ja pahimmillaan tuntu että rollaattori pitää sieltä Tokopediasta tilata seuraavaks. Meni pari viikkoa ihan vaan lepäillessä, kunnes pystyin kunnolla - irvistelemättä ja parkumatta - taas ees kävelemään.
Haaveet juoksemisesta on toistaseks täysin haudattu, ja olen nöyränä palannu kävelemiseen. Se on kivaa. Käveleminen ei maksa mitään, kävelemään voi mennä sillon kun huvittaa ja niin pitkäks aikaa kun huvittaa. Kävely ei vaadi mitään sikakallista välineistöä tahi virtaviivasia vaatteita (tosin investoin noin 15egeä kevyisiin ja ihan mahtaviin ns. semi-barefoot-tossuihin, jotka suojaa jalkoja ryönältä ja jotka on vähän paremmat kävelyyn kun pelkät varvastossut). Kävelyä voi tehä yksin (JIHUU!), ei tarvi ketään muuta siihen hössöttämään ja säätämään että moneltako lähtään ja mennäänkö tonne ja nyt pitää päästä pissalle ja kenkä hiertää. Kävellessä on aikaa pällistellä maisemia ja kun täällä Hiekkakikkareella kävelee ja kattelee merta ja rantoja ja vuohia ja lehmiä ja palmuja ym ni muistaa taas miksi tänne tuli jämähettyä. On täällä kaikesta stressistä huolimatta ihanaa.
Vaikka saari on pieni niin kyllä täällä käveltävää riittää. Plus, minähän en ollu ehkä yli vuoteen ees käyny vaikkapa tuolla saaren auringonlaskun puoleisella rannalla. Enkä ollu kahlannu rantaveessä todnäk vuoskausiin. Kukkulallekaan en ollu kiivenny vuosiin, vaikka se nykysin pojottaa ihan miun huushollin takana. Tältä pohjalta lähin vähän myös olemaan turisti omalla saarella: nuuskimaan huudiloita ja räpsimään vitusti valokuvia.
Koitan joka päivä käydä kävelyllä ja koitan joka päivä suikata jollekin polulle mitä en oo ennen talsinu, tai koitan ainaki löytää jotain töllisteltävää mitä en oo ennen pongannu. Oon tallustellu ties missä kookospalmupusikoissa. Oon pelästyttäny peurat kukkulan laella ja oon löytäny päheen tien joka menee kukkulan yli. Oon kiipeilly tosi jyrkkiä rinteitä ja kipittäny tappajarappusia ees taas. Oon väistelly lehmiä ja melkein joutunu käsi/sorkkarysyyn äkäsen vuohen kanssa. Oon pelastanu onkisiimuihin sotkeutuneita lintuja ja säpsähelly rapuja rantaveessä laskuveden aikaan. Ja joka päivä huikkaan että JALAN JALAN (eli kuhan kävelen) noin sata kertaa kun kaikki kysyy että mihin oon menossa.
Saarellahan on jo vuoskausia ollu paikallinen kävelijämies eli The Walking Man. Mies joka kävelee kaiket päivät, ehkä myös yöt. Tulkaa sitte laittamaan miut nippusiteillä johonki tolppaan kiinni jos näyttää siltä että The Walking Man alkaa jäämään toiseks.
Postailen Instagramiin kuvia kävelyreissuilta, sieltä voi tsiikailla: @patzykikkare
PS. Ja nimittäin on mieliala ihan toista kun 2 kk sitte. Toki asiat vituttaa koko ajan ja rahasta oleva stressi ei ole helpottumaan päin, mutta so what, vitutus on ainakin just nyt hallittavissa mittasuhteissa. Ja jos oikein synkistää ja hermostuttaa, ni lähen viä vetää yhen kävelykiekan tonne johonki pusikkoon, se helpottaa.
PS2. Röökinpolton lopetus oli yllättävän iisiä. Se oli laakista cold turkey -menetelmällä stoppi. Huikeeta, oon kuitenki vetäny malporoa ihan raivona vuoskymmeniä. Eikä lopettaminen ees tehny tiukkaa, se vaati vaan että päässä naksahti. Toki oon kännispäissäni sauhutellu jokusen, mutta jos ei niitä ees kunnolla muista ni niitä ei lasketa.
PS3. Mainittakoon vielä että käytän tota ranteessa olevaa härpäkettä ainoostaan aktiivisuustilastointihommiin. Olen todellakin pistäny pois päältä kaikenlaiset helvetin hälyt ja värinät jos puhelimeen tulee viestiä tjsp. En halua yhtään enempää ahistusta saapuneista viesteistä ja muista, on jo ihan tarpeeks kuumottavaa kun puhelin mölisee tai tärisee.
Comments