Muistatteko kun pari vuotta sitten intoilin sitä että otin muutaman kanan? Juu, nimittäin. Tilannehan on tietenkin riistäytyny aivan räpylöistä jo aikapäiviä sitten ja höyhenperseet ovat ottaneet koko pihan haltuun. En oo enää ees ihan kartalla montako kanaa on, koska naapurustosta sinkoilee kanoja aidan yli yhtenään ja osa asettuu taloks ja osa vaan piipahtelee päiväsaikaan syömässä. Sen tiedän että että kukkoja on neljä. Kanoja on ainakin kymmenen. Ja ankkoja on kolmetoista.
Keskitytäänpä tässä kirjotuksessa nyt ankkoihin. Miulla on kahenlaisia ankkoja: indian runnereita eli iloisia kipittäjiä 3kpl, sekä muscovy duckseja, eli hitaita taapertajia, kymmene.
Ankkojahan rupes tulemaan pihaan siten, että ensin tuli indian runner -merkkinen rescue-sorsa Iines Gili Menolta. Iines oli joutunu ison liskon piäksämäksi ja oli muutenkin vähän surkee. Tuttavat Menolla ostivat Iineksen ja kysyvät sitten miulta, että kun on kerta kanoja jo ni sopisko heiän sekaan yks vähän surkee ankka. No iliman muuta sopii, ankat on ihania!
Iines saapui Menolta ja olihan se heti selvää, että hän tarvii ankkakavereita. Kanat ei ollu yhtään fiiliksissä, että otetaanpa tosta tyypistä frendi, joten Iines oli vähän orpona. Täten rupesin ihmettelemään, että mistäs löytyis Iinekselle pari kaveria. Lombokiltapa hyvinkin, frendin perheellä on ankkoja ja sieltä ostin pari iloista kipittäjää Iineksen kavereiks.
No mutta sitten naapurustossa yhen warungin pihassa yhtäkkiä tepasteli 3 pientä ankkaa ja kun pysähyin niitä ihailemaan ni perheen iskä kysy että haluunko ostaa ne. Ennenku ehin ees ajatella ni olin jo kiekassu että TOTTA MUNASSA HALUAN OSTAA NE. Selitin itelleni, että ne ois muuten kuitenki päätyny jossain kohin warungin ruokalistalle, että rescuehommiahan tämä. Näin pihaan tupsahti siis kolme muscovy duck -lajin taapertajaa.
Ankkalaskuri oli tässä kohin numerossa kuusi. Josta melko pian palattiin lukuun viisi, sillä uusista ankoista yksi lensi pois eikä enää tullu kotio. (Kaikki höyhenperseet temmeltää pihalla vapaana nykysin, eli ovat vapaita poistumaan jos ei tykkää olla).
Ja tapahtui eräänä päivänä niin, että olin tulossa kävelylenksulta kotia päin kun lähistön yks papparainen vimmatusti viittoili että tuuha käymään. Tilanne oli se, että heille oli joku tuonu ankan. Ja siellä oli ankeessa pienessä kanahäkissä musta indian runner -ankka. Että mahtasinko minä haluta sen ostaa. TOTTA HELVETISSÄ OSTAN! ANKKAPARKA PIENESSÄ HÄKISSÄ, MINÄ OSTAN JA PELASTAN.
Ankkalaskuri pötkähti takasin numeroon kuusi.
Muscovy ducksit taitaa olla suomeks myskisorsia, btw, ja heistä oli jäljellä kaksi. Touho, siipivammanen uros ja Leenu, valkoinen nätti neito. Leenukin lenteli pitkin huudiloita aluksi, ja sain käydä sitä hakemassa millon mistäkin, mutta lopulta Leenu asettu. Se löysi miun palatsin välikatosta, keittiön yläpuolelta, oivan mestan laittaa pesää ja tykitti sinne munalastin. Mahoton tilanne, munia ei mitenkään saa sieltä kerättyä, joten piti vaan ootella mitä tuleman pitää. Ja yks päivä sieltä tulikin Leenun mukana lauma pieniä poikasia alas. Minä pöljä aattelin, että kyllähän tuommonen kissaa isompi ankka pitää ipanoistaan huolen ja vetää kissoja pataan jos koittavat lähelle. Juu ei. Käänsin selän hetkeks ja se niistä ankanpoikasista. Kissat söi.
Seuraavana päivänä katolta tuli vielä yks ankkavaava, ja nyt vedin kilpajuoksua kissojen kanssa, että kuka ehtii ensin. Minä ehdin.
Ja näin saapui Fredi, ankka numero 7.
Fredi lähti ihan taloon sisälle kasvamaan, kunnes oli sen verran isoa poikaa, että pääsi muuttamaan ulos kanalaan. Kanalan ovi laitettiin kiinni, jotta Fredi (ja pari pelastettua kananpoikasta) pysyy varmasti turvassa.
Fredin kasvaessa Leenu oli jo äheltäny uuden munasatsin murjuni katon sisään, ja nyt luojan lykky satuin olemaan kotona kun ankanpoikaset alko putoilemaan katolta alas. Heitä tuli sieltä peräti kahdeksan, ja sain kaikki kerättyä talteen, enneku kissat kerkes ees tajuta mitä tapahtuu. Laitoin kaikki untuvikkopallerot, sekä äiteensä Leenun, myöskin kanalaan turvaan. Fredin seuraks.
Kun ankanpoikaset oli kasvanu, heistä kaikki paitsi yks adoptoitiin hyviin koteihin. Viisi meni Pesona-resortin ruokajätteenkäsittelijöiks, ja kaks muutti Eden Eco Resorttiin lemmikeiks. Yksi sorsanpentu ja jäi miulle.
Ankkalaskuri: kahdeksan.
Edeniin adoptoiduista ankoista toinen kuoli, ei tietoa miks, oli vaan yks aamu kuolleena. Heillä oli siis yks ankka ja hän siellä iloisesti lemmikkisorsana eleli.
Muutama kuukausi sitten Edenin naapuriresortissa syttyi valtava tulipalo ja liekit levis myös Edeniin. Tilanne oli kaoottinen ja kamala. Koko saari oli paikalla auttamassa ja liekit loimuaa ja ihmisiä juoksee ees taas ja kaiken seassa paniikissa oleva ankkaparka. Soittivat sieltä sitten keskeltä kaaosta että voinko tulla hakemaan tämän ankkaparan ja viedä sen pois, raukka on niin peloissaan. Satuin jo olemaan paikalla kun oli muista syistä myös hälytetty hetkeä aiemmin jeesimään asioissa, joten eipä muuta kun ankkaa pelastamaan seuraavaks.
Ankkaparka oli aivan hädissään. Oksenti ja paskanti miun päälle kun kannoin häntä sylissä siihen saakka että löysin jostain jonkun pahvilootan missä sorsa saatto matkustaa turvallisesti takasin kotiin. Ja ai että kun päästin hänet kanalaan, missä sillä oli jo tuttuja entuudestaan. Välittömästi oli pientä halailua ja jälleennäkemisen riemua. Kaikki hyvin.
Muutama päivä tulipalon jälkeen Edenin omistajien kanssa sovittiin, että ankka pysyy miulla, heillä on Edenissä vähän muutakin hommaa nyt ja muutenki, ankka on onnellisempi miun pihassa sisaruksensa ja muiden ankkojen kanssa.
Ankkalaskuri: yhexän.
Ja sattuipa niin, että kaikki ankanpoikaset jotka miulle jäi, heistä kasvoi uroksia. Myskisorsista vain kaikkien äiti eli Leenu on tyttö, muut on uroksia. Fredistä kasvoi heistä isoin, ja tietenkin komein. Ja kesyin. Joka aamu tulee juoksuräpylää moikkaamaan kun tuun kämpästä ulos, seuraa kuin hai laivaa, ja on aina mukana meiningeissä jos pihalla jotain touhuan.
Kunnes tuossa pari viikkoa sitten alko vähän hyökkimään päälle. Kuittailin homman naureskellen ensin, kunnes viime viikolla yks ilta tilanne eskaloitu siihen pisteeseen, että en meinannu päästä taloon sisään kun Fredi hyökkii päälle, ja se jopa puri minua koipeen niin että tuli ruhje. Ja piti vähän väkivalloin työntää Fredin päätä ulos ovenraosta, kun se yritti väkisin tulla taloon sisään jatkamaan tappelua.
Olin ihan että mitäs vittua nyt, että eihän tää nyt oo hauskaa yhtään, että tuommonen kauheen kokonen sorsanroikale yltyy väkivaltaseks. Guuglailin villisti ja kävi selväks että Fredi koittaa vaan selvittää nokkimisjärjestystä, ja koska se on kokonsa turvin jo saanu kaikki muut myllytettyä kuuliaisiks alamaisiks, ni enää minut pitää piestä ruotuun. Ja ainoo keino lopettaa tää homma alkuunsa on se, että otan haasteen vastaan ja tappelen Fredin kanssa. Ja tappelen kuin ankka.
Täten odotin vaan seuraavaa hyökkäystä ja sitten höyhenet pöllyymään. Miun piti pistää Fredi hellästi nippuun ja painaa hänet maata vasten ja pitää siinä paikallaan useempi minuutti. Tällä tavoin ankka tajuaa, että jahas, tuo perkele on vahvempi, ei auta muu kun antaa sen olla pomo.
Ja näyttää siltä että yks kerta riitti. Fredi ei oo kertaakaan tuon yhteenoton jälkeen pullistellu tosissaan. Vähän on varovasti kokeillu, että pystyskö pomottamaan, mutta ei oo tosissaan ruvennu haastamaan painimatsin uusintaa. On ollu nöyrää poikaa, minua kohtaan. Tämä tilanne siis onneks laukes näin iisisti. Jos se vielä äityy isottelemaan, niin pitää vaan sinnikkäästi toistaa ankkatappelu, eikä antaa sen yhtään hyppiä silmille.
Mutta pihassa oli yhä kireä tunnelma. Pojilla ei ollu tarpeeks naisia, joten siellä oli ihan jatkuvaa tappelua, ankkojen kesken, mutta myös kukot sai pataansa yhtenään. Alkuperänen ykkösankka Touho oli aivan alistuneeks kiusattu, ja se vaan kökötti yksin jossain pihan nurkassa ja koitti pysyä pois nuorempien tieltä. Fredi ja nuorempi veljensä Jori otti välillä todella väkivaltasesti yhteen, mutta välillä ne liittoutu kahestaan yhtä kukkoa vastaan ja jahtas sitä pitkin pihaa.
Seksuaaliseen turhautumiseen liitty myös suoranaista raiskailua. Siitä sai osansa kanaraukatkin välillä, ja pienemmät indian runner ankat myös. Heistä yks pääs hengestäänkin, sen verran tais hommat karata räpylöistä. Ankkalaskuri: kahexan.
Tilanne rupes olemaan räjähdyspisteessä, eikä siihen ollu muuta ratkasua kun hommata pojille naisia.
Onneks tunnen kaksikin hyvää duck dealeria ja heiltä tilasin tyttöankkoja yhteensä 5kpl. Viikko sitte ensin saapui aamulla kaks neitiä ja he viettivät päivän kissakaupalla ennenku pääsivät kotio. Kolme neitiä lisää toimitettiin myöhemmin samana päivänä lähistön warungiin, mistä heiät kipasin hakemassa. Aiettä!
Kun uudet pimut saapu niin laitoin kaikki tytsät pariks päiväks kanalaan, jotta kaikki saa turvallisesti verkkoseinän läpi tsekkailla toisiaan, ja jotta tytöt saa hetken rauhottua ja tottua uuteen ympäristöön, ennenku joutuvat sorsaorgioihin. Pojat oli kyllä hetimiten ihan tohkeissaan ja kiertelivät kanalaa hirveellä pöhinällä.
Ja kun parin päivän päästä vapautin uudet tsirpulat pihaan, ni avot. Tilanne on huomattavasti seesteisempi. Toki Fredi ja velipoikansa Jori edelleen vähän ottaa yhteen, kummatkin on fyysisesti isoja poikia ja heiän välinen nokkimisjärjestys ei oo vielä ihan asettunu, joten sitä ne vielä hienosäätää. Eiköhän tuokin nahistelu oo rauhottumaan päin.
Ankkalaskuri sanoo kolmetoista ja yhtään sorsaa lisää ei tasan tarvi enää miun pihaan muuttaa. Tämä riittää.
Kuten kanat ja kukot, ni myös ankat on ihan parhaita otuksia. Mahtavia persoonia jokainen. Iines ja muut indian runnerit varsinkin on ovelia perkeleitä. Ne on oppinu tunnistamaan tilanteen millon oon lähössä himasta. Ne tietää että kun fillari siirtyy portin ulkopuolelle, akka on lähössä. Ja sieltä ne jo kipittää talon takaa hirveetä vauhtia kohti terassilla olevaa kissanruokakuppia. Jos karjasen niille että EI niin ne ihan muina sorsina tekee uukkarin ja juoksee takasin takapihalle ihan sillä meiningillä että "eihän myö mitää kissanruokaa meinattu syyä", ja vahtaavat sieltä sit että millon oikeesti lähen ja reitti on vapaa.
Ja Fredi taasen haluaa osallistua kaikkeen. Terassin peseminen on mahoton homma kun yks läheisriippuvainen sorsapoika läpsyttelee kurasilla räpylöillään luutun perässä ja sotkee sen mitä oon just saanu kuurattua. Fredi on ihan paras muutenkin, saattaa välillä tulla syliinkin. Sen kanssa meillä on semmonen ystävyys, läheisyys ja sorsarakkaus.
Leenu on onneks lopettanu välikatossa pesimisen, eli toivon mukaan lisää poikasia ei ole tulossa.
Ja btw, tämmöseen määrään kanoja ja ankkoja toki uppoaa hillitön määrä ruokaa. Mutta ruokaan ei mene tällä hetkellä rahaa juuri ollenkaan. Lellityt höyhenperseet nimittääin syövät ravintolaruokaa. Haen joka päivä yhteensä neljä ämpärillistä ruokajätettä saaren parista suosituimmasta ravintelista eli Jali Resortista ja Tiki Grovesta. Winwin situation, koska täten ruokajäte ei päädy kaatopaikalle änd höyhenperseiden ruokkiminen ei maksa miulle mitään. Toki annan hiukan myös ostettua oikeaa kananruokaa kanoille, mutta tosi vähän enää tarvii lisäruokaa tarjolle laittaa.
Vituttaa suoraan sanoen etteivät kaikki ravintelit tee ruokajätteilleen jotain järkevää. Niin helppoa ois vaikkapa kompostoida, koska tässä ilmastossa kaikki kompostoituu niin et suhina vaan kuuluu. Tai senku heittää ruuan jämät johonki puskaan, täällä on helvetisti vapaana juoksevia kanoja, vuohia ja lehmiä, jotka syö tyytyväisenä aivan kaiken. Mutta ei. Kun mielummin laitetaan kaikki ihana käyttökelponen ravinteikas ruokajäte muoviseen roskasäkkiin ja roskikseen, mistä se menee meiän ylipursuuvalle kaatopaikalle mätänemään. Maailmantuska potenssiin biljoona.
Mutta jos maalimantuska meinaa nujertaa, niin aina voi rauhottua ja kattoa kuinka Fredi kylpee. Ja videon alla on lissee kuvia höyhenperseistä.