Miä oon Päde, synkkä senioripissis Helsingistä. Juuret Kouvostoliitossa, paperitehtaan katkussa kasvanu. Tykkään kissoista, juon kaljaa ja luen ihan helvetisti kirjoja.

​

Nuoresta saakka oon enempi vähempi matkustellu, joskus ihan työn puolesta niin paljon etten sen jälkeen hetkeen maasta poistunutkaan. Matkustelukyllästyminenhän ei toki kauaa kestäny,  aika äkkiä alko tennarit tärisemään. Reissut alko pikkuhiljaa venymään pidemmiks ja pidemmiks. Jokaiselta matkalta tulin itku silmässä ja molo ottassa takasin Mordoriin.

 

Lopulta tuli olo että happi loppuu. Ajatus siitä, et pitäs johkii eläkeikään ootella ennenku on kivaa.... ei saatana. Jos niin on ni vois samantien ampua kuulan kalloonsa.

 

Vitutus, se on kovasti aliarvioitu voimavara. Miulla se johti sellaseen, että nyt on pakko lopettaa ruikutus ja tehä jotain elämälleni. Moottoritiäki oli kuuma ja sillai, puntti vipatti maailmalle.

​

Loppukeväästä 2011 palasin kuukauden lomalta Indonesiasta ja olin ihan paskana. Ahisti arkeen paluu ihan vietävästi. Vietin hiukan unettomia öitä ja pähkäilin, kunnes lopulta miä yks aamu heräsin ja totesin että perkele, kyllä nyt on sen aika että miä lähen ja kunnolla. Menolipulla reteesti vaan!

​

Marraskuun eka päivä 2011 miä läksin. Suunnitelma oli reissailla ehkä vuosi, ja tulla takas sitte ku rahat loppuu.  Hupsista, saatana, jämähinki Indonesiaan, Hiekkakikkareelle eli Gili Trawanganin saarelle.

 

Pyöritän kissojensuojelutoimintaa ja pidän kissakauppaa, kirjottelen, puuhastelen ja käyn välillä oikeissa töissä, Taalasmaana majatalossa.

 

Elämä on hianoo (useimmiten)!

​